Hellan kulmalla: Rahkaa ja nilviäisiä

Oma historiani ruuanlaiton parissa on lähtenyt liikkeelle leipomisesta. Olen ollut arviolta noin kolmevuotias, kun ensimmäistä kertaa olin avustavissa tehtävissä joulupiparien ja -pullien leivonnassa. Jauho pöllysi ja piparkakkutaikina katosi parempiin suihin, kun uhmaikäisen kondiittorin luovuus pääsi valloilleen.

Leipominen ei edelleenkään ole vahvimpia osaamisalueitani, mutta tavallisen kotiruuan valmistus onnistuu kyllä. Tässä suhteessa olen osittain tietoisestikin ottanut pesäeroa isääni, jonka taidot keittiössä rajoittuvat purkkihernekeiton lämmittämiseen.

Ruuanlaitto ei onneksi ole rakettitiedettä tai kilpaurheilua, vaikka television kokkiohjelmista saattaa sellainen vaikutelma välittyä. Aineksia löytyy kaupasta joka lähtöön ja kaikissa muodoissa. Kotikokki pääsee halutessaan todella helpolla, kun taas hifistelijät voivat yhä rakentaa ateriansa atomeista.

Ruokavalioni olen pyrkinyt pitämään mahdollisimman monipuolisena. Monet ihmiset noudattavat nykyisin hyvin rajoittunutta ja tiukkaa dieettiä, mikä uskoakseni heijastuu myös heidän lapsiinsa. Ruoka-aineallergiat ja lihasta luopuminen ovat toki asia erikseen.

Maailman ruokakulttuurit ovat valtavan suuri rikkaus. Tästä rikkaudesta jää osattomaksi, jos ei koskaan ole valmis maistamaan mitään uutta.

Haluankin lopuksi antaa pienten lasten vanhemmille ystävällisen neuvon: Jos mahdollista, vie silmäteräsi ensi viikonloppuna ulos syömään ja tarjoa hänelle nauravien nakkien sijasta tirisevät valkosipulietanat. Teet hänelle suuren palveluksen.