Tämä musta kulta on virrannut Pohjolassa jo vuosisatoja – Erästä korvikekasvia käytetään edelleen yleisesti Etelä-Aasiassa

Lotat tarjosivat kuumaa korviketta kahvitauolla miehille. Korvikekahvia valmistettiin sota-aikana muun muassa sikurista, sokerijuurikkaasta, ohrasta, rukiista ja herneistä. Kuva: Sot.virk. C.G.Rosenqvist

Kun suomalainen tapaa toisen suomalaisen, juhlistaa mitä tahansa asiaa tai ihan vain tarvitsee tauon, toisessa kädessä on todennäköisesti kahvikuppi. Kahvinjuonti on kuitenkin ollut historian mittaan kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Vaikka kahvinkorvikkeet yhdistetään nykyään erityisesti sota-aikaan, niillä on pidempi historia. Kahvi alkoi maistua Ruotsin valtakunnan säätyläisille 1700-luvulla, mutta siinä oli eräs paheksuntaa herättävä puoli: kyseessä oli tuontielintarvike.

Kahvipuuta ja teepensasta yritettiin kasvattaa Ruotsissa, sillä toiveikkaina ajateltiin, että kahvipuu suostuisi kasvamaan edes kasvihuoneessa ja teepensas Etelä-Ruotsissa. Kumpikin haave jäi vain toiveeksi.

Koska kotimaista kahvia ei kerta kaikkiaan ollut saatavilla, kahville alettiin kehittää korvaavia juomavaihtoehtoja esimerkiksi herneistä, maltaista ja tammenterhoista. Ne eivät kuitenkaan kahvinjanoiselle kansalle maistuneet, eikä edes 1700-luvun puolivälissä kahville lätkäisty lisävero tai sen jälkeen määrätty tuontikielto hillinnyt kahvinhimoa. Kahvia oli saatava myös Pohjolan perukoilla.

Kahvi ja sokeri olivat sota-aikana ensimmäiset tuotteet, jotka menivät kortille vuonna 1939. Näiden elintarvikkeiden säännöstely myös päättyi viimeisenä vasta vuonna 1954, eli vuosikymmen sodan päättymisen jälkeen.

Ensimmäinen säännöstelyannos oli 250 grammaa kahvia henkilöä kohden kuukaudessa. Vertailun vuoksi: vuonna 2021 keskivertosuomalainen kulutti 9,4 kiloa kahvia vuodessa, eli vajaat 800 grammaa kuukaudessa.

Kahvin jatkaminen korvikkeella kävi tutuksi talvisodan (1939–1940) aikana, ja jatkosodan (1941–1944) syttyessä kahvin tuonti Suomeen päättyi. Kahvia jatkettiin esimerkiksi ohralla, rukiilla, herneillä, sikurilla, sokerijuurikkaalla ja voikukanjuurilla.

Sikuria käytetään edelleen kahvisekoituksissa erityisesti Etelä-Aasiassa. Suomessa sitä myydään nykyään lähinnä luontaistuotekaupoissa.

Huhtikuusta 1943 alkaen kahvia ei enää ollut saatavilla, joten kahvin tilalla juotiin täysin kahvitonta vastiketta. Kahvin säännöstelyä alettiin asteittain purkaa vuonna 1946. Ensimmäisen kahvilastin kahvihampaan kolotuksesta pahasti kärsivään maahan toi höyrylaiva Herakles.

Esimerkiksi Martat ovat toisinaan valmistaneet korvikekahvia ja tarjonneet sitä halukkaille maistettavaksi. 30 vuotta sitten nimettömäksi jäänyt henkilö pohdiskeli (HS 1.10.1992), että ennen korvikekasveja kerätessä ei tarvinnut pelätä, mitä kaikkia raskasmetalleja tulee keränneeksi kasvien mukana.

Ilta-Sanomien lifestyle-toimitus (IS 6.4.2017) arvioi 80 prosenttia sikuria ja 20 prosenttia kahvia sisältää juomaa esimerkiksi näin:

”Jos on tottunut tavalliseen suomalaiseen suodatinkahviin, ei korvike maistunut kovinkaan kummalliselta. Hieman laihanlaiselta, mutta ei missään nimessä pahalta. Kun kahviin lisäsi maitoa, maku muuttui aika makeaksi. Vähän kuin olisi tipauttanut Hermesetaksen joukkoon.”

Lähteet: Korppua ja korviketta (sotaveteraanit.fi, 5.6.2018), Kahvin kulutus Suomessa -tilasto (kahvi.fi), Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria (2021)