Lukijalta: Kustannus-hyöty- ja vaikuttavuusanalyysien taloudellinen sisältö pitää ymmärtää

Suojelualue. Kuvituskuva. Kuva: Heikki Willamo

Jani Lehto ja Antti Asikainen jatkavat vastineessaan keskustelua vanhojen metsien suojelusta (MT 2.10.). Heidän viestinsä on, että arvonlisäykseen pohjautuvat tarkastelut täydentävät tietopohjaa, kun tehdään päätöksiä vanhojen metsien suojelusta.

Tällaista puhetta kuulee yleensä teollisuuden edunvalvonnasta. Lehto ja Asikainen tuntuvat viittaavan siihen, että arvonlisäykseen pohjautuva tarkastelu nostaisi suojelusta yhteiskunnalle syntyviä kustannuksia ja siten lieventäisi suojelutarvetta.

Näin ei kuitenkaan ole. Tekemämme kustannus-hyötyanalyysi osoittaa yksikäsitteisesti, että yhteiskunnan hyvinvointi kasvaa, kun valtion vanhojen metsien suojelu laajennetaan hallituksen esityksen sijaan 100 000 hehtaariin. Analyysi osoittaa, että yhteiskunta ei ole kohdentanut metsäresurssia oikein: suojelupinta-ala on liian alhainen ja hakkuusuunnitelmat liian korkeat.

Mitä suojelun vaikutusanalyysi tässä yhteydessä tarkoittaa? Se tunnistaa ne mekanismit, joiden kautta kansantalous sopeutuu resurssien uudelleen kohdentamisen kautta lisääntyvään suojeluun ja auttaa samalla arvioimaan, onko toimialan sopeutumista tarpeen edistää. Juuri tämän vuoksi vaikutusanalyysi tulee tehdä kokonaistaloudellisena tarkasteluna, eikä rajoittua vain yhden toimialan arvoketjuun.

Kuinka merkittävästä sopeutumisesta on kysymys, riippuu siitä, väheneekö puun tarjonta valtion vanhojen metsien suojelun myötä olennaisesti. Vastauksemme on, että ei, sillä tarjonnan supistuu korkeintaan 0,9 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Määrä on pieni, sillä se sopii Suomen hakkuukertymän vuotuiseen vaihteluun (vuosina 2017–2023 68,9–78,2 miljoonaa kuutiometriä).

Tarjonnan lasku on pienempi kuin energiaksi poltettu ainespuun määrä, arvioilta 1–4 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, mikä on tehotonta puun käyttöä. Tämän puun kääntäminen metsäteollisuuteen enemmän kuin kompensoisi arvioidun puun tarjonnan laskun, eikä painetta arvonlisän laskuun juuri tulisi.

Toimialan sopeutumista suojeluun voidaan helpottaa. Keinokin on ollut jo pitkään tiedossa. Suurten polttolaitosten metsäbiomassalle asetettu vero korjaisi puun käytön vinouman metsäteollisuuden eduksi. Luvassa olisi kolmoishyöty: luonnon monimuotoisuuden suojelu edistyy, metsäteollisuus saa lisää puuta ja polttolaitokset siirtyvät nopeammin polttoon perustumattomiin ratkaisuihin.

Kiitämme Lehtoa ja Asikaista keskustelusta ja suosittelemme lämpimästi, että Luonnonvarakeskus ottaisi kantaa luonnon monimuotoisuuden suojelun tieteellisten kriteerien ja markkinoille tulevan puun tarkemman ohjaamisen puolesta.

Johanna Kangas

tutkijatohtori

Markku Ollikainen

ympäristöekonomian emeritusprofessori